The Diner

Viime viikonloppuna rykäistiin iltapäiväreissu parin tunnin päähän Mt. Monadnockille. Tämä noin kolmen tunnin rypistys (urheilumieliset hampsterit voivat huhkia homman kahteen ja puoleen, jos ukonilma uhkaa eikä ole sadevehkeitä mukana...) tarjoaa huikean perspressin lisäksi ehkä kulmakunnan parhaat maisemat. Aurinkoisen ilman sattuessa vartin eväshetki huipulla tarjoaa varsin ekstaasinomaiset fiilarit. 

Viimenen vartti taivalletaan paljaalla kalliolla, joten maisemia voi ihailla näkemäesteittä.

Nälkähän siitä tuli. Joten hurautimme läheiseen Peterborough'n kylään. Kiljuvan nälkämme ajamina päätimme  viimein testata erään pitkään välttelemämme amerikkalaisen kulttuurin kulmakiven, dinerin. Välttelyyn ei ole ollut mitään erityistä syytä; sellainen ei vain ole sattunut eteen sopivalla hetkellä. 

Ne näyttävät usein vanhanaikaisilta juna- tai asuntovaunuilta. Nopsan googlauksen jälkeen tiedän kertoa, että tämä johtuu siitä, että loosseja valmistettiin aikoinaan vain muutamassa tehtaassa tällä muotilla. Kaareva katto ja kromiset yksityiskohdat ovat tyypillisintä diner-estetiikkaa. (Wikipedian mukaan ensimmäinen tunnettu diner oli muuten hevosvetoinen vaunu Providencessa vuonna 1872(!).) Tämä Peterborough'ssa testaamamme mesta näyttyäsi tosin luottavan pikemminkin höyryveturiaikakauden nostalgiaan.

Kuva täältä. (vierailumme aikana satoi kaatamalla; täällä EI siis ole enää lunta.)

Sisustuksessa vaalitaan yleensä 50-lukulaista popkulttuuria tyyliin Happy Days ja Richie Cunningham. Menulta löytyvät kaikki amerikkalaisen keittiön kulmakivet: pannukakut, hampurilaiset, pihvit - ja tietysti pirtelöt. Perinteisesti auki ollaan 24h.

Ruoka on simppeliä ja annokset isoja. (Kyllä: double cheese burger ei sisällä tupla-annosta juustoa, vaan sisältä löytyy kaksi ihan hervotonta biffiä.)

Strip steak muusilla. Nam!

Kaek' män (paitsi rehut :D En kyllä keksinyt mitä noilla voinapeilla olisi pitänyt tehdä...). Huuhdellaan alas Budweiserilla. Ruokahalu oli kyllä todella kohillaan kolmen tunnin reippailun jälkeen. 

Who would have guessed...?

Kotiintuliaisina toin kivan flunssan, mutta nyt siitäkin on selvitty. Vuodelle 2011 on kertynyt  myös jo 1kpl New Yorkin reissuja (ja lisää tulossa vain 5 vkon kuluttua!!!!). Tällä kertaa ajatuksena oli hakea vähän vaihtelua Williamsburgin vakipaikalle, joten yömajaksi valikoitui Carlton Arms. Lokaatio  on bueno (semminkin kun East Villagen entinen ehdoton lemppari Village Inn on kuulemma sulkenut ovensa), hinta privaattihuoneesta Manhattanilla kohtuullinen. Mitään luksusta paikka ei tarjoile, mutta risaista boheemiromantiikkaa senkin edestä. Huoneet ovat kaikki erilaisia, ja mukaan mahtuu monennäköisiä taidepläjäyksiä. Tällainen tällä kertaa:

Lauantaina harhailin Chelsean galleriakaduilla tarkastelemassa nykytaiteen tilaa; illalla sitten vastapainoksi standuppia Upper West Siden Stand Up NY -klubilla. Suosittelen molempia hyvin lämpimästi :)

Carlton Arms sijaitsee siis täällä Madison Square Parkin kulmilla, samoilla seuduilla erään toisenkin aikaisemman majapaikan kanssa. Tämä niin kuvauksellinen nähtävyys ei muuten ole vielä kertaakaan asettunut kamerani eteen sopivassa kulmassa/valaistuksessa. Luovutan ja jätän homman alan miehille. (Olenko jo hehkuttanut Metropolitanin Stieglitz-Steichen-Strand -näyttelyä?)

3rd Avenue & 25th.

Oli hurjan kylmä ja kuulas viikonloppu. Ja lunta! Kuten kuvasta näkyy. Kamera pysyi kuitenkin taas enimmäkseen laukussa... On alkanut vähän tympiä tämä pannarilinssi ja sen rajalliset mahdollisuudet. Ostoslistalle: uusi putki. Voisi alkaa opetella vaikka zoomailua ja ihmisten kuvailua...

Kotopuolen kuulumisista ei ole kovin paljoa sanottavaa. Joskus lähimarkettikin tosin osaa vielä yllättää:

Wut?

Narinajuustoa! Squeaky cheese! Mutta kuka perkule on mennyt  sotkemaan siihen karmean määrän suolaa ja yrttejä? Kokeilin silti salaatin kanssa... Ei se toimi, ei. Tai voisi ehkä toimiakin, ellei  ko. meijeriin olisi palkattu Nasse-setää maustemestariksi...

à bientôt!

And the award goes to...

... the creators of this monstrosity:

...and, yes: it does blink.

Pyydän kiinnittämään huomion myös naamalleen tuupertuneeseen, itsevalaisevaan(!) joulupukkipatsaaseen.:D

Ehkä sitä hävettää...?

Hampsterin jännät

Kaikkea sitä tulee täällä ikävöineeksi. Tässä muutama esimerkki:

Yhden/kahden oluen/siiderin ostaminen kaupasta. Hankalaa, kun odotusarvo on vähintään se sikstari... Kassa hämmentyy ja soittaa yleensä paikalle esimiehen kysyäkseen voiko näitä edes myydä näin... Niin ja ne siiderit... ei ole tullut paljon harrastettua, kun makeusaste on omenamehun luokkaa. Ja se lonkerohan on sitten ihan oma juttunsa.

Mistä tulikin mieleen: Mäyräkoira. Jos on kuitenkin pakko ostaa se 12 kpl lasipulloihin paketoitua juomaa, niin kyllä se pitkulainen kahvallinen malli on aika ässä. Täällä sama määrä on paketoitu massiiviseen neliöön, jonka kantaminen onnistuu meikäläiseltä vain kaksin käsin. Enkä edes lähde kommentoimaan kierrätysjärjestelmän olemattomuutta... Ahdistavaa dumppailla kaikki menemään, kun tietää, että asian voisi hoitaa myös toisin.

Kaupan kassalla ärsyttää myös se että ostokset tungetaan automaattisesti ilmaisiin sekundamuovipusseihin, joita ei voi edes käyttää roskapusseina, koska ovat täynnä reikiä. Sitten jos on omat bägit megessä, niin katsotaan kieroon. Näin siis meidän halpamarketissa; rikkaihen Coopissa on toki kaikki toisin - mutta siellä ei ole vielä varaa shoppailla muuta kuin tilipäivänä... Toistaiseksi ajelen kerran viikossa Price Chopperin ja Walmartin kylkeen parkkiin ja metsästän hyllyjen välistä tarvikkeita, joiden tuoteselosteessa ei lue että high-glucose corn syrup, mono sodium glutamate tai muuta jännää.

Tällä viikolla jännää elämään lisäävät yliopistolla käytävät kehityskeskustelut, joiden tuloksena pitäisi saksia sellaiset 100 miljoona budjetista. Lama on siis käynyt myös Ivy League-instituutioiden rahamasseilla. Ensi viikolla selviää viuhuuko viikate omalla sektorilla... Pidämmä sormet ristissä, kuten täällä on tapana. Peukkujen pystyttelyllä ei nimittäin ole ilmeisesti samaa onnea tuovaa merkitystä kuin koto-Suomessa... Samassa tarkoituksessa kotiteutoonini tosin tapaa "puristella" peukaloitaan... Kaikkea sitä.

Reissureportaashi

...on tulossa ihan pian kunhan saan kuvat latailtua avaruuteen. Sillä välin voitte ihmetellä kanssani näitä ameriikan ihmeitä:

- Ovet, jotka aukeavat sisäänpäin. Miksi? Ihan kuin se vessakoppi ei olisi tarpeeksi pieni muutenkin.

- Bussilla parkkipaikalta työpaikan ovelle - parhaimmillaan matkaa kertyy hurjat 200 metriä. Ja siellä odotellaan sitten sitä bussia. Ei voi kävellä. Ei metriäkään. (Tosin parhaimmat kommentit tähän asti tulivat kuwaitilaisten harkkareitten suusta. "Ei olla koskaan kävelty näin paljon!" Kavereitten asuntola oli kuitenkin noin 150 metrin päässä museolta. Voi pyhä sylvi!)

- Makea purkka. Ei ole kiva semmoista jauhaa ruoan päälle. Mutta vaihtoehtoja ei ole. Xylitolia eivät tunne täällä. Jenkki on siis ihan harhaanjohtava tuotemerkki. Ostin suuvesisuihkeen.

- Joko mainitsin kokolattiamatot? Eivät tosin ole täällä ihan samaa pöyheysluokkaa kuin brittiläiset sukulaisensa, mutta silti aika vastenmielinen ilmiö. Siis jopa sairaalassa. Imagine that!

Siinäpä niitä.

Tässä välillä käytiin sitten pitkän työputken päälle vielä pidempään suunnitellulla lomalla. Upea reissu. Paluu työelämään tapahtui suoraan juoksusta. Sprintti jatkunee tämän viikon lopulle ja sitten pitäisi hellittää... Saas nähdä. Jännitystä elämään lisää myös miehen äidin presenssi meidän residenssissä seuraavat neljä viikkoa.

Panokset kovenee, mutta näillä mennään.

No jos pari kuvaa kuitenkin:

Mount Washburn.

Hirvi.

Bensaa suonissa

Käytiin siis kaapunnissa. Vuokra-autolla varmuuden vuoksi, kun oma on osoittautunut vähintäänkin epäluotettavaksi laitteeksi. Matkalla törmäsimme lainavehkeen yllättävääkin yllättävämpiin suunnittelullisiin ratkaisuihin. Chevyn sisävalaisua ei nimittäin kriittisellä hetkellä saa päälle muuten kuin oven avaamalla. Siis oikeesti. Tutkittiin aika tarkkaan. Tämähän on oikein kiva ominaisuus, jos ollaan suunnistamassa iltahämärissä kartan kera. Onneksi oli sytkäri taskussa... Ei sillä etteikö silti oltaisi ajeltu tyytyväisinä ainakin 20 mailia väärään suuntaan. Mutta mitäs pienistä. Perille päästiin.

Tällä kertaa ei ehitty hirveästi valokuvailemaan, muuta kuin ihan pikkuisen. Tässä näkymä YK:n päärakennuksen naistenvessasta, jos ketä semmoset kiinnostaa...

Aiemmin potemani terassinhimo tuli ihan kohtuullisesti tyydytettyä täällä:

Suosittelen shoppailun lomaan lämpimästi. Löytyy osoitteesta 230th Fifth Avenue (mestan nimi johtaa kätevästi paikanpäälle - the clue is in the title).

Aamiaispöytään lehahti tällainen ihan mieletön kämmenenkokoinen perhonen:

Otettiin influenssat sieltä mukaan kotiinviemisiksi. Niissä merkeissä meni sitten viime viikko. Nyt olis kiva jos jo alkais hellittää.

Ai niin: ollaan ehkä viimein löydetty uusi kärry. Tosin luuska Tauruksemme on nyt tietenkin osoittanut selviä virkoamisen merkkejä. Ihan niinkuin se aistisi romuttamoreissun lähestyvän... Kyllä on ollut kiva shoppailla käytettyä autoa, kun ei kumpikaan ymmärrä kiesien päälle yhtään mitään. Kun kaikkein pisimmät keskustelut käydään värivalinnoista niin tiedätte, että asialla on oikein todellinen hifistelijäkaksikko :D Siinä sitten potkiskellaan renkaita ja kurkitaan konepellin alle ihan niin kuin sieltä jotain osattaisiin kattella... Mutta onneksi ei sentään ostettu sitä 3-litraista turbo Nissania, vaikka siinä oli kaikki herkut :D Eikä sitä uutta Suzukia - lähin merkkikorjaamo olisi ollut 100 mailin päässä. Sen sijaan tiistaina pihaan saattaa pärähtää vanha mutta hyvissä käsissä ollut Honda, jolla toivottavasti saadaan ajella kohtuu huoletta seuraavat pari vuotta... Ärsyttävän paljon autoasioita on joutunut funtsimaan viime viikkoina. Kunpa ei tarvittaisi koko vehjettä ollenkaan...

Nyt takas työhommiin!

(Edit: No tietenkin siitäkin pirssistä piti tarkastuksessa löytyä pikkuvikoja... Jos jollain on käytössään käytettyjen autojen viisasten kivi niin voi heittää tännepäin...)

Stop the press!

Vetäkää rasti seinään: humanistilla on (oman alan) töitä!!!!!!!! En tähän hätään pysty edes kuvailemaan miten hyvältä tuntui saada se puhelu museon bossilta... En edes villeimmissä kuvitelmissani olisi uskonut että saisin ujutettua itseni näin nopeasti systeemin rakosiin. Pitänee muuttaa blogin kuvausta: "miehellä on töitä - ja humanistilla kans!" No ookeeei, ei ehkä yhtä rammaattinen. Ja näin sitä ollaan taas yksi askel lähempänä keskiluokkaista keskinkertaisuutta...

...

Huhhuh. On tässä vähän sulattelemista. Eniten ehkä sillä suomalaisella pomolla, jolle joudun nyt tekemään kesän osalta oharit... Auts!

Aikaisemmin hehkuttamani Suomen-visiitti typistyi siis tänään olennaisesti...

Sillä välin on saapunut myös kesä - ihan virallisesti. Samoista asemista näpätyssä kuvassa nämä maisemat näyttivät vielä ihan äsken tältä. Tässä sain ikuistettua filmille myös puistonpenkillä usein hengailevan Colombo-trenssimiehen. Sillä on sama ryppyinen beige trenssi päällä säällä kuin säällä. Aina yksin liikkeellä. Enkä ole mysteerisesti nähnyt vielä kertaakaan sen naamaa... Miten se voi olla aina selin? Tämä ei tosin taida olla sitä suomalaistyyppistä puistokemistilajiketta, vaan ihan siistinoloinen yksilö. ;)

Täytynee alkaa raapustamaan sitä Dear John -letteriä tulevalle ex-pomolle...

(Edit: Eikun päätinkin tarttua reilusti puhelimeen ja kertoa tilanteen pomolle. Hyvin se meni. Hampsterilla on munaa.)

En ihan ymmärrä

Tässä taas muutama juttu, jota olen viime aikoina kummastellut:

- (Ruoka-annosten ohella) A4setkin on täällä isompia. Tai siis peruspaperiarkki ei ole nimeltään A4, vaan letter size. Ja se on leveämpi, mutta lyhkääsempi. Ei sovi mappeihin tahi kirjekuoriin. Niin ja niissä mapeissakin on kolme reikää kahden sijaan... Pieniä, mutta arkea hankaloittavia asioita. Ainakin niin kauan kuin mukana kulkee eurooppalaismallista dokumentaatiota. Eikö näistäkin asioista voisi tehdä jonkun kansainvälisen standardointisopimuksen?

- Sinitarraa ei löydy mistään. Siis oikeesti. Täällä ei ole moisesta ihmeaineesta kuultukaan. (Tätä oli hauska selittää Wal-Martin tyypillisen tehokkaalle työntekijälle, joka ei osannut edes sanoa, missäpäin kuulakärkikyniä myydään - seisoimme kuitenkin toimistotarvikeosastolla). Ehkä ne ei ole uskaltaneet laittaa markkinoille sellaista herkullisen näköistä gummia, kun joku onneton kuitenkin erehtyisi syömään sitä ja sitten olisi iso oikeusjuttu käsissä... No joo. Naputtelemma sitten nauloja seinään ja ostamma kilon kittiä poislähdön lähestyessä.

- Vessanoveen koputtelu. Grrrrrrrr... Minkä takia niitten pitää aina koputtaa heti, kun ne tulee vessan oven taakse kärkkymään? Äärimmäisen ärsyttävää. Ja sitten ne kai odottaa, että sieltä jotain vastataan? En minä halua keskustella kenenkään kanssa, kun olen pytyllä! Mutta jos ei vastaa, niin ne koputtaa uudestaan. Jos ne koputtaa siksi, etteivät ole varmoja onko siellä joku vai ei, eivätkä halua rynnätä vahingossa sisään kesken toimituksen, niin miksei ne sitten kokeile kahvaa sen toisen koputuksen jälkeen? Ja miksei niissä lukoissa ole semmoista punaista sektoria, jonka näkyviin kieräyttäminen kätevästi selvittäisi tämänkin asian? Sieltä, mistä minä tulen vessanoveen koputtelu osoittaa äärimmäistä närkästystä toisen vessassa oleskelun pitkittymiseen. Voisiko joku selittää mulle tämän ilmiön? ...ja ennen kaikkea mitä sieltä pöntöltä on tarkoitus huudella takaisin? Yes, ma'm; I am having a wee here!??

- Dollarisetelit on kaikki samannäköisiä ja kokoisia - summaan katsomatta. Tämä pikkuseikka johtaa sitten siihen, että kurkistus paksuna pullistelevaan kukkaroon sisältää aina lupauksen seikkailusta... Ja sitten käyt jokaisen lappusen läpi siinä toivossa, että yksi osoittautuisi satkuksi ykkösen sijaan. (Ja minkä ihmeen takia pitää olla olemassa yhden dollarin seteli??? Ne mystiset kolikkoversiot ovat aikamoisia harvinaisuuksia - nähtyinä tulevan ulos lähinnä New Yorkin metrolippumasiinoista.) Siis kyllä nämäkin hommat osataan kotimantereella niin paljon paremmin...

Tämmöstä tänään.

Amerikkalaista nassuttelua

Edellisen postauksen jälkeen piti soittaa pari puhelua pahimpaan ikävään ja sitten oli pakko tarttua toimeen; ketään ei kai tulla kotoa hakemaan. Juuri, kun aloin sitten punoa juonia viikonlopun sosiaalisoimiseksi, soikin puhelin - ja pian minua tultiinkin hakemaan kotoa "hengailemaan" jonnekin paikalliseen panimoon/hotellin ravintolaan tässä lähellä. Olinkin miettinyt että mitä se hanging out oikeastaan tarkoittaakaan. Odotin mielenkiinnolla mitä tuleman pitää, enkä oikein tiennyt että mitä tällaiseen toimintaan laitettaisiin edes päälle... Onko going out sama kuin ulos lähteminen Suomessa? No, se paikka oli tosiaan hotelli/ravintola/panimo/pubi. Gilmoren tytöissä voisi olla sellainen. Siellä oli aulasysteemi, jossa voi hengailla takkatulen ääressä. Oikein herttaista ;) Ai mitä sitten tehtiin? No juteltiin muutaman lasillisen ajan ja lähdettiin kotiin. Oli oikein aikuinen olo :D (muilla oli lenkkarit ja fleecepusakat/flanellipaidat; minulla nahkasaappaat ja isot korvikset :D - no mä oonkin hei Euroopasta. Olen jo toisaalta tottunut siihen, että ulkonäköön kiinnitetään kylänraitilla huomiota. En silti aio missään vaiheessa ryhtyä käyttämään lökäverkkareita keskellä päivää tai vaihtoehtoisesti täällä hyvin suosittua nk. NorthFace-univormua, johon kuuluu saman merkin releet piposta naurettavan kokoisiin talvisaappaisiin. Mukavuudesta ei ilmeisesti tingitä täälläpäin. Mistään hinnasta. Joskus vaan tuntuu, että kalliiksi käypi...)

Sain houkuteltua muut myös lauantaiksi mäkeen - sää kun on ollut viime päivät kuin morsian with icing. Aurinko paistaa ja lumimyräkän jälkeiset pakkaslumet vain odottelee rinteessä laskijaa. Aivan mahtavuutta oli se. Tosin nämä lääkärit saivat minut peloteltua kauhutarinoillaan välittömiin kypäränhankkimistoimiin. Tehiksellä makaa kuulemma monta aivokuollutta lumilautailijaa... Täällä on muuten erinäisiä hiihtoresortteja ihan tuhkatiheässä. Joten eiköhän nämä seuraavat kaksi ja puoli vuotta vierähdä ihan kivasti näissä maisemissa ;) Lippujen hinnat vain tuntuvat kovin suolaisilta. $80 on aika paljon viikonlopun päivälipusta. Oli sitten miten iso mäki tahansa. Ei olla vielä tosin käyty noissa isomman luokan mestoissa. Lauantaina olis tarkoitus ehkä testailla - joko Okemo, Killing ton tai Ascutney. Tai sitten sniiduillaan ja mennään Mt. Sunapeelle, jossa käytiin jo syksyllä reippailemassa.

Hostasimme myös toissa päivänä ensimmäiset dinnerit miehen työkavereille. :) Laitoin pastanjauhajien kautta bongaamaani Jamie Oliverin talvisalaattia risteytettynä äidin jättiläiskatkarapusalaattiin. Ja Helsingin visiitin innoittamana pyöräytin kylkeen myös ihan itse levyllisen foccaciaa. Aika hyvää oli, vaikka maustaminen jäi tällä kertaa pikkasen vaisuksi, kun ei ollut esim. sitä riisiviinietikka (peesasin valkkarilla). Aikalailla täysipainoista amerikanmallin nassuttelua tämä on ollut nämä viime päivät.

Marketin hyllyjen välistä

Vyötärönympärystäni alueen epäilyttävien muutosten huolestuttamana eksyin eilen tutkailemaan markettimme terveysintoilu/luomuhyllyjä - ja kas! Mitäs siellä köllöttelee, jos ei Pandan laukuja! Käärö ja formaatti on vähän eri, mutta kyllä se ihan suomalaisen firman tavaraa on. Heti ostoskärryyn pari pötköä tätä "luonnonmukaista" herkkua! Uteliaisuuspäissäni tarkastin myös perusnamihyllyt ja kappas vaan, etteikö paikallisella Pirkka-brändillä ole oma versionsa samasta tavarasta:

Heh. Että oikein "suomalaista makiaa lakritsaa". Eikös salmiakki ole amerikaksi salty licorice; siksi kenties tarkenne...? En oikein muuta syytä keksi, koska makutestissä oli itseasiassa ehkä jopa vähän kotimaista suolaisempaa. Suolainen oli myös hinta (norm. $3,29, oli tosin alessa.) Mutta ei paha. Ei paha ollenkaan. Sanoisin 9+. Laitamma karkkilaatikkoon odottamaan koti-ikävää.

Olenkohan ainoa ihminen, jonka mielestä ruokakaupassa käynti on aina yhtä jänskää? :D

Hätävarjelun liioittelua ja muita ylilyöntejä

Autoreissu Bostoniin otti vähän suunniteltua pitempään, kun tuli vähäsen lunta taivaalta. Ei se lumi, mutta ne kanssa-autoilijat... Motaria höylättiin kuin sanonko mitä ja tienpinta oli ihan tiptop kunnossa. Ei siis mitään syytä körötellä 20 mailia (kolmeakymppiä) tunnissa - or so you'd think. Voi pyhä sylvi.

Hauskinta oli kotimatkalla, kun aura-autot nuoleskeli kiihkeinä tienpintaa kolat kipunaa lyöden, vaikka kaikki lumi oli jo sulanut pois sateen muututtua vedeksi :D Ehkä ne oli tuntipalkalla.

Kaikilla täällä on kyllä talvikumit alla, koska lunta tulee joka talvi satavarmasti. Kyseessä ei ollut siis mikään poikkeustila. Ei sillä, etteikö olisi kiva, että jossain ihmiset ovat poikkeuksetta varovaisia mieluummin kuin typeriä hurjapäitä. Liikennekulttuuriero esimerkiksi Saksaan on huomattava. Suomeen verrattuna silmään pistää se, että jalankulkija (kaikessa harvinaisuudessaan) on kunkku ja sellaisen kohdatessaan paikallinen autoilija ilmeisesti hämmentyy ja pysäyttää ajoneuvonsa ja jää uteliaana odottamaan kummajaisen seuraavaa siirtoa. Tällöin on lähes pakko suorittaa tienylitys, vaikkei nyt juuri sinnepäin olisi ollutkaan menossa. Ja näin siis myös liikennevaloissa! Siis silloin kun minulle palaa jalankulkijanana punainen ja autoilijalle vihreä niin sieltä tulee käsimerkkiä ylittää tie. Ärsyttävää. Eikö voitaisi vaan toimia normaalisti sääntöjen mukaan? En vain jaksa aina hymyillä jokaiselle pick up truckin kuskille ja morjestaa jokaista lenkkeilijää. Kun jo supermarketin kassakin haluaa tietää miten mulla menee juuri tänään. Enkä ymmärrä miksi minun pitäisi sanoa excuse me joka kerta, kun ihan normaalisti ohitan ihmisen kaupan käytävällä, jossa on ihan normaalia liikkua eteenpäin (lord knows tilaa on vaikka muille jakaa). Super.

No ihan kiva, että ollaan kivoja. Tosin oma ajotyyli taitaa herättää pahennusta, kun taidan ehkä vähän käyttää hyväksi paikallisten huomaavaisuutta sujauttamalla Tauruksellamme aina ekana jokaiseen väliin... ja ehdin ihan hyvin hurauttaa ohi ennen kuin se äiti lastenvaunuineen ehtii edes astua suojateille...

Yleisestikin kaikki maalaisjärjen käyttö on täällä aika minimissä. Vaikka siihen kyllä vedotaan esimerkiksi tienvarsilla: Buckle up - it's common sense! Naapurivaltioissa samaisen turvavöiden käytön etuja lobbaavan kyltin loppukaneetti kuuluu: it's the law. Ei meillä. Osavaltion motto on nimittäin: Live free or die! :D Ei oo siis pakko jos ei haluu - ei edes maksaa veroja. Ei palkasta eikä arvonlisästä. Mikä on toisaalta ihan kiva juttu kaupan kassalla.

Ja kyllähän jokaisella osavaltiolla motto olla pitää. Kaikkien osavaltioiden viritelmät eivät ole mielestäni ihan yhtä onnistuneita... Maryland sivaltaa italiaksi(!): Fatti maschii, parole femine (miehekkäitä tekoja, naisellisia sanoja) What?!!! (Sukupuolihistorioitsija minussa hymyää vienosti.) :D :D :D Ja Georgian sivistynyt Wisdom, justice and moderation nyt vaan vaikuttaa vertailussa vähän nössöltä. Entä mitä sanotte tästä: Indiana - the crossroads of America. Aika laimea. Live free or die, bitch!

:D

Käytiin muuten lauantaina "ulkona syömässä" tuttavapariskunnan kanssa. No enivei, nämä mukavat ihmiset asuvat meidän lähellä ja muuttivat tänne juuri Memphisissä, missä meno on kuulemma huomattavasti villimpää kuin täällä Konnussa. Ovat päivitelleet, miten ihmiset jättävät ulko-ovensa auki jne. Viime viikolla joku naapureista oli kuitenkin tullut huolissaan kertomaan, että heidän kadultaan oli varastettu auto. Niinpä naapuri tuli varoittamaan, että jos teillä on tapana jättää avaimet virtalukkoon, niin kannattaa jatkossa ottaa ne mukaan... :D Ja kaiken lisäksi se löytyi jostain läheiseltä bussipysäkiltä lapun kera, jossa pahoiteltiin, ettei oltu palautettu kotiin. Dude, that car was not stolen, it was taken... :D

Näin täällä.

Arkista tuherrusta

No, selvisin maailmantuskastani (as you do) ja palasin tyytyväisenä puleeraamaan pikku kotiamme. Domestic bliss...

Siitä hyllystä tuli lopulta maalattuna ihan puol'luomainen:

Valitettavasti mulla ei ole postata "before"-kuvaa, mutta trust me, se oli ihan kamala, keltaisella ja ruskealla maalilla tuherrettu kuvatus, jonka mies oli saanut ilmaiseksi jostain. Päätin säästää sen, koska oli umpipuuta ja kätevän kokoinen tuohon käytävään.

Ruokapöytämme on tällä hetkellä kaapattu olohuoneeseen gradutoimistoni käyttöön, joten nykyään syömme matalalta sohvapöydältä aasialaiseen tyyliin sohvatyynyillä kököttäen. Olosuhteista inspiroituneena laitoin vihreää currya katkaravuilla - oli aivan hurjan hyvää:

Laitoin siihen:

purkin kookosmaitoa

köntin valmista green curry -tahnaa
yhden porkkanan juustohöylällä höylättyinä siipaleina
lusikallisen kalakastiketta
lusikallisen sokeria
lorauksen sitruunamehua
sokeriherneen palkoja
isoja katkarapuja,
(joista nypin ne pyrstöt pois ennen lisäämistä soosiin)

Kaveriksi riisiä.
Lämmitti pimeänä ja koleana syysiltana kivasti.

Tätä kuvatessani huomasin, että on tosi vaikeaa kuvata ruokaa, niin että se näyttää houkuttelevalta... Miten esim. pastanjauhajat sen tekevät??? Respect. Niillä on taatusti joku studio siellä... Omat otokset näyttävät joko kylmiltä ja luotaantyöntäviltä tai suttuisilta, kuten tässä tapauksessa.

Holiday Season on täällä. Joulukrääsä ilmaantui kauppoihin heti Halloweenin jälkeen. Huomenna on jo Thanksgiving, mikä kuulemma tarkoittaa sitä, että tänään on vuoden kovin baari-ilta, kun ihmiset joutuvat näkemään sukulaisiaan ja siksi koko maa vetää pään täyteen. Ei sillä, että pään täyteen vetäminen tarkoittaisi täällä samaa kuin koto-Suomessa. Ehei. Baarit kun menevät kiinni puolilta öin. Eikä meidän lähipubista saa edes giniä toniciinsa...

Naapurin katolinen kirkko on alkanut soittamaan joululauluja kirkonkelloillaan :) Eilen tuli "Joy to the World". Ostin vuokraemännän puodista neilikantuoksuisia joulukynttilöitä, joita polttelen pimeinä iltoina. Ei vieläkään lunta.

It was the best of times, it was the worst of times

Viime päivät olen mönkinyt kummallisen kaksijakoisissa tunnelmissa. Olen piehtaroinut siinä havainnossa, miten hyvin asiat itsellä ovatkaan - suurena kontrastina sille, miten huonosti ne ovat niin monella tässä ympärillä.

Tapasin nimittäin "Jerryn". Jerry on toisen maailmansodan veteraani - siis vanha mies. Kertoi aloittaneensa ensimmäisessä työpaikassaan vuonna 1937 - siitä voipi alkaa laskeskelemaan. Nykyään Jerry sekoittaa maaleja Wal-Martissa typerä nimilappu rinnassaan. Minkälaisessa maassa yli 80-vuotiaiden on pakko käydä töissä elääkseen?!? Eikä Jerry ole ainoa. Häiritsevän moni minimipalkkalainen kaupan kassa ja hyllyntäyttäjä on täällä well past retirement age. Välillä tekisi mieli sanoa, että antakaahan kun minä, käykää te vaan tuohon istumaan vähäksi aikaa...

Jerry oli todella avulias ja ystävällinen - ja osasi auttaa minua paljon paremmin kuin se lukioikäinen poika, joka viime viikolla myi minulle ihan vääränlaisen maalin. Jerryllä oli myös monta juttua kerrottavanaan, ja minä kuuntelin. Ainakin puoli tuntia. Jerryllä on nimittäin aika huono näkö ja hän sekoitti maalini ensin aivan liian vaaleaksi. Pyysin häpeissäni vähän lisää mustaa sekaan - pariinkin otteeseen, kunnes päätin, että käytävän hyllystä nyt vaan tulee vähän vaaleampi kuin olin ajatellut. Small talk oli vähän vaivalloista. En oikein ulkomaalaisena voinut kompata miehen isänmaallista paatostakaan. Jerry oli nimittäin käynyt kaikissa USA:n osavaltioissa paitsi Havajilla. Asunut Californissa ja Coloradossa. "Ei mitään syytä lähteä ulkomaille, kun täällä on niin paljon nähtävää." Ensimmäistä kertaa tämä lause ei mielestäni kuullostanut yhtään typerältä tai ignorantilta. "Kyllähän sitä 40-luvulla tuli nähtyä ihan tarpeeksi ulkomaanmeininkiä..." En epäile. Olin jotenkin surullinen, mutta siitäkin häpeissäni, koska tiedän oikein hyvin, ettei tämä mies kaipaa on tällaisen 20-something eurooppalaispimun alentuvaa sääliä.

Viime aikoina olen myös kiinnittänyt paljon huomiota siihen miten paljon täällä asuu trailer park-väkeä (jätän tällä kertaa "trash"-sanan käytön väliin, säästetään se sarkastisempiin yhteyksiin) - siis erinäisissä matkailuvaunuissa pysyvästi asuvaa väkeä. Auton ikkunasta näkee paljon, kun osaa katsoa. Mies on kertonut töissään näkevänsä usein tätä köyhälistöä. Täällä on kuulemma myös huumeiden käyttäjiä. Mutta ne kaikki elää jossain tuolla syrjemmällä, kaukana yliopiston campuksen idyllistä.

Minkälaista luksusta onkaan muka-valittaa netissä kaltaisilleen kermaperseille (sori vaan) jostain vessanpöntön vedenpinnan tasosta ja kuohuviinin hinnasta...

Lukeminen kannattaa aina

Ja sitä olen täällä harrastanutkin viime päivät oikein antaumuksella - niin että jo vuosia tiedossa ollut silmälasien tarve on tullut piinallisen selväksi. Terveiset tulevat siis kirjastolta, jonne olen rakennellut pesää viime päivät. Löysin täältä ihan uskomattomia lukusoppia - niinkuin nyt 1700-luvun puolella perustetusta pytingistä voi odottaakin löytävänsä. Ja tilat ovat auki aamuyöhön, mikä sopii tällaiselle yökyöpelille oikein hyvin. Tosin nämä hämärät, lämpöiset salit tuudittavat varomattoman helposti syvään uneen. Joka päivä jostain kuuluu epäonnisten uhrien kovaäänistä kuorsausta :)

Kuvitelkaa sellaiset paksut samettivarhot ja upottavat nahkanojatuolit ja jalalliset lukulamput lampetteineen. Kuvitelkaa Jörn Donner (kuten eräs ystävä rakas asian osuvasti tiivisti). Epäilyttävän monta Jörkkaa olenkin bongannut täällä nurkissa hiimailemassa ja fiilistelemässä. En usko, että ne kaikki on mitään professorismiehiä. Luulen, että niillä on pesä täällä jossain.


Pitänee ottaa kuvia, kunhan vaan kehtaisin... Nämä paikalliset opiskelijat kun opiskelevat koko ajan, aina. Ihme porukkaa ;). Ja ne vaikuttavat olevan ihmeen kuumaverisiä: ulkona leijailee ensimmäiset lumihiutaleet ja porukka vetelee edelleen campuksella varvassandaaleissa. Tai sitten niillä on Uggsibootsit silloin kun on erityisen lämmintä.

Kummastus nro 15: Kirjastossa kannustetaan oikein tiedottein puhumaan ja syömään ja juomaan niin paljon kuin sielu sietää. Ja tottahan amerikkalaiset puhuvat. Ja syövät (enimmäkseen rapisevia sipsejä). Ja juovat (Starbucksin kahvia). Onneksi jotkut alueet on kuitenkin rauhoitettu. Siispä vetäydyn tyytyväisenä "Tornihuoneen" yksityisyyteen... Thank god for langaton netti.

Tänään otin myös ensi kertaa oman koneenkin mukaan, jotta ei tarvitse jonottaa yleisille päätteille, joita on tosin ihan kivasti, mutta ei tietenkään täällä Tylypahkan puolella. Valitettavasti olen näiden fiilistelypaikkojen lisäksi paikallistanut täältä myös valtavan pinon kiinnostavaa kirjallisuutta, josta en ollut tiennytkään... Taidan kipaista kahvilasta toisen medium (= huge) kupin hasselpähkinätsufeeta ja potkaista tämän päivän puhteet käyntiin.

Bis nächste mal! (Jep. Saksankielen opintoni edistyvät vallan huimaavaa vauhtia :D - not! Syynä opettajan jatkuvat poissaolot. Onkohan sillä joku toinenkin duuni...?)

Linja-autossa on tunnelmaa

Tänään olen lievästi hämmentynyt.

Kummastus Nro 13. Kaupan hyllyllä hyllyy Vaasan&Vaasan hapankorppuja :D

Nro. 14. Meidän kulmilla pyörii ILMAINEN bussiliikenne maanantaista perjantaihin. Tähän asti en ollut uskoa sitä, mutta testattu on. There's no catch: ei maksa mittään ja palvelu vie minut lähes kotirapulta Kirjastolle. Brilliant. Ja joka ikinen matkustaja muistaa kiltisti kiittää kuskia. Ja kuskit poikkeuksetta rakastavat juoruta taukoamatta matkustajien kanssa... :) Nyt ei ole enää yhtään estettä tehokkaalle touhuamiselle ja töissä käynnille. Paitsi saamattomuuden upottava suo.

Kummastuslista goes no 1 - and 2

Sori, mutta pakko mainita tästäkin:

Kummastuslista nro 12. Vessanpöntöt. Niiden suunnittelussa on ilmeisesti asetettu viihdearvo ensisijaiseksi tavoitteeksi. En ole keksinyt mitään muuta syytä miksi veden täytyy nousta lähes peffan tasolle asti, niin että tuotokset saavat sitten vetäisyn jälkeen seilata näyttävästi kohti kohtaloaan valtaisan pyörteen silmässä. Näin ylitulvimisen vaarakin on aina jännittävän lähellä. Puhumattakaan loiskimisen tuottamista lisäefekteistä... Jenkit puhuvatkin mielummin "WC-maljoista" (toilet bowl), joka kuvaa ilmiötä oikein osuvasti; siellä killutaan pitkään ja hartaasti, siinä missä suomalaisten "pöntöissä" ei kauaa pöhise. Tiedän kyllä, ettei sinne ole mikään pakko katsoa. Mutta on se vaan aika hypnotisoivaa... :D

Lapsella on liian vähän virikkeitä...?

A propos, aloitin juuri Samuel Shemin The House of Godin, jonka avulla saan toivon mukaan myös jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälaisen mankelin läpi miestäni parhaillaan veivataan. Vaikuttaa aika hauskalta.

Burnin' down the house

No niin ja sitten on ensimmäinen Rescue 911-puhelu näppäilty :D Laitoin vähän pyyhkeitä uunin alalaatikkoon säilöön. Ei se mikään alalaatikko ole, vaan toinen uuni! Sieltä tuli poliisisetä ja monta palomiestä... muttei William Shatneria :(

No ei siinä kuiskaan käynyt. Mies näytti sille vähän jauhesammutinta ja siinäpä se sitten olikin. Kamala sotku vain jäi. Kuka käyttää kaasu-uunia enää anyways??? Muutenkin avotulen pito sisätiloissa ilman takkaa on vähän arveluttavaa - vaikka täytyy myöntää, että onhan se kaasulevy kokkaushommissa kyllä aika ässä. Taitaa kuitenkin mennä pakastepitsat kotvaksi pannaan tässä huushollissa...

Siispä. Kummastuslistan nro 11: Kaasukäyttöiset kotitalouslaitteet. Varsinkin tällaiset källiuunit, joiden peltilaatikoista ampaisee ulos helvetinliekkejä. Normaalitoiminnassakin huoneeseen leijailee epäilyttävä kaasun haju. Ei ymmärrä.

Ette kyllä usko miten ärsyttävää ainetta on tuo jauhesammuttimen jauhe... Hajotti jo imurin, ja pian myös mun hermot. (Sen maailmanlopun masiinan tuho ei toisaalta harmita/yllätä ollenkaan.) Siis miten jauhe voi tarttua noin tiukasti kaikille asunnon pinnoille???? Ja löytää tiensä ihan joka kolkkaan. Myös kaappien sisäpuolelle. *@#*!!!! Jos jollain niksipirkalla on kokemusta kyseisen aineen käsittelystä, niin siivousvinkkejä otetaan vastaan mielihyvin...

Kaikkea sitä...

Siilillä on piikit ja linnulla on höyhenet...

Tässä listaa asioista, jotka ovat hämmästyttäneet ja kummastuttaneet bloggaajaa tähän saakka:

1. Autolla joka paikkaan. Olihan tämä tietty jo entuudestaan tiedossa, mutta silti. Ei mitään tsäänssiä kävellä mihinkään. Ja se tarttuu. Voi olla päiviä, jolloin ainut kävely, jonka teen, on kotiovelta autolle ja sitten vähän steppailua määränpäässä. Nokun välimatkat ovat vain niin pitkät. Oikeesti. No, onneksi tankki täyttyy noin 30 eurolla...

2. Täällä on halpaa! Ei pelkästään petrooli, vaan kaikki paitsi laadukas ruoka, mausteet ja viini. (Viinakin on halvempaa kuin kunnon skumppa. Elä nyt sitten kunnon elämää tällaisessa habitaatissa...)

3. Apteekin hyllyllä on Lumenen tuotteita. Mutta nekin ovat halvempia kuin Suomessa. Imagine that! En yleensä satsaa kasvovesiin, mutta ostin silti ihan vain tästä syytä itselleni Lumenea. Suomenkieliset tekstit ja kaikkea! Härregyy...

4. Bagels. Nämä New York -elokuvista tutut rinkelit eivät ole ollenkaan samaa sarjaa kuin kotoisat serkkunsa. Ehei; pullea ulkokuori toki antaa vaikutelman kuohkeasta ja rapeasta sämpylätyyppisestä ratkaisusta, mutta oikeasti kyseessä on tiukkaa tavaraa all the way. Tällainen aamiaiseksi - eikä muuta sitten mahdukaan. Mutta todella hyvän makuisia ovat. Löytyy suolaista ja makeaa. Sunnuntaiaamupalojen juttu. Muuten leipä täällä on yleensä aina jotenkin makeaa. Taitavat tykätä vähäsen sokerista.

5. Kaikki rakennukset - ja varsinkin asuintalot - näyttävät selittämättömällä tavalla kummallisilta. Pahvisilta. Eilen tosin hoksasin, että syynä saattaa olla se, ettei niissä ole ollenkaan räystäitä, siis vesikouruja. Ja toisaalta, ettei niissä ole myöskään minkäänlaisia ikkunalautoja ulospäin. Julkisivu on siis yleensä aivan lättänä. Yleisvaikutelma on jotenkin nukkekotimainen ja halpis.

6. Edelliseen liittyen: talojen eristys on olematonta ainakin meidän residenssissä - vaikka täällä tulee olemaan ilmeisesti ihan yhtä paljon lunta kuin Itä-Suomessa kevättalvisin. Öljyä vaan kattilaan ja lämmöt täysille? Talvea mielenkiinnolla odotellen... Tälle viikolle on kuulemma luvattu ensimmäiset lumisateet! Tarttis ehkä hankkia talvirenkaat?

7. "Luomu" on täällä yllättävän kova sana. Mitä sillä nyt ikinä täällä tarkoitetaankaan... Co-opista saa kaikkea mitä vain voit kuvitella tarvitsevasi - sushista pellavansiemeniin - kunhan olet valmis maksamaan tuotteista huiman hinnan. Jopa meidän kylällä on "Health Food Store", josta löytyy vaikka mitä.

8. Tiskirätit ovat tällä ilmeisen tuntematon konsepti. Kaupan on vaikka minkälaista kangasriepua, mutta perus-viledaa ei missään. Mutta ei hätää, avustuspakettien lähettämisen voi perua, sillä luomukaupan valikoimista sellaisiakin viimein lötyi. All is not lost.

9. Täältä saa myös laktoositonta maitoa ja soijatuotteita! Ja kaurapuuroa. Siis ihan tavallisesta marketista.

10. Imurit. Mein gott! Ainut saatavilla oleva formaatti on sellainen 50-luvun mainoksista tuttu rakkine, jonka raskainta osaa on tarkoitus liikutella ympäriinsä valtavine suulakeosineen. Ja ainakin meidän Wall-Martin halpisversio pitää semmoista metakkaa, että ihan oikeasti laitan aina korvatulpat korviin. Ja sittenkin vehje lähinnä siirtelee roskia hönkäilyllään paikasta toiseen. Todella kätevää. Ostin mopin.

Nyt tämä alkaa kyllä vähän kuullostaa epätoivoisen kotirouvan vuodatukselta ;D Hankintalistalle: elämä.