Sinne ja takaisin

No sitten olin siellä Suomessa kolmisen viikkoa ja hommailin kaikenlaista - aika vilahti aivan hurjan nopeasti. Junailin itselleni viisumin (Pitkä juttu. Sis. uuden passin saapumisen jännäämistä ja vähän liian tiukoille menneen saapumisen ratikoilla ja viimein myös taksilla viisumihaastatteluun. Kuka olisi arvannut, että niissä käy nykyään Visa Elektron?!?) ja lopun aikaa köllöttelin erinäisillä sohvilla ja vieraspeteillä. Ja otin osaa muutamiin mukaviin kemuihin. (Ollaankohan sitä todella tultu vanhoiksi, vai miksi en silti käynyt baarissa kuin kerran?) Sitä vaan, että oli aivan ihanaa nähdä kaikkia ystäviä. (En kyllä ihan kaikkia ehtinyt - terkut vaan itärajalle!) Kiitos kaikille majatalon pitäjille ja seuraneideille ja -sedille! :)

Nyt olen sitten täällä. Ilmeisesti aika pitkään. Ei sitä eka kerralla oikein ajatellut niin, kun oli tiedossa lento takaisinkin. Mutta oikeastaan lähtiessä oli jo sellainen fiilis, että lähden sinne (Suomeen) vain käymään. Koti on nyt täällä. Hurjaa.

Aloitin tiistaina viimein myös siellä museolla. Minut esiteltiin staff meetingissä kaikille "erittäin kokeneena" yksilönä. No niin. Siitä onkin hyvä lähteä lunastamaan lupauksia. :D Sen verran vielä työhommista, että sain aluksi kolme erilaista projektia, joita voin puuhastella toistensa lomassa. Ihan kiva, vaikka yhtä niistä voisikin vaativuutensa ja inspiroivuutensa suhteen verrata lähinnä henkareitten lajitteluun. Kaksi muuta onkin sitten todella mielenkiintoisia. Toisen ansiosta pääsen jopa lähikontaktiin eräänkin R. Rauschenbergin tekeleitten kanssa... Aika kivaa on sellaista puuhastella. (Terveisiä Balille! ;)

Muuten olen ollut aika laiskiainen, ja jumitellut kotosalla "töitten" jälkeen. Tai no kävinhän toki laskemassa tänne väen vängällä raahaamallani lumilaudalla. Tai tämä oli reissun alkuperäinen tarkoitus... Puhuin nimittäin mukaani erään ensikertalaisen, ja ajattelin, että nopsaankos sen homman opettaa... Olin ehkä unohtanut kuinka mahdottoman vaikeaa se alussa onkaan. Onneks oli hirmu kaunis ilma, ja oli ihan kivaa, vaikken itse laskemaan päässytkään. No, yhden mäen kävin sitten itekseni, kun oppilaalta loppui voimat ja usko. Hiihtopummin ura loppui siis näillä näkymin lyhyeen.

Nyt taas kutkuttaisi lähteä mäkeen, vaikka kyllä muutakin hommaa olisi... Onneksi on pilvistä. Eilen oli ihan mieletöntä, kun hurjan lumipyryn jälkeen päivä valkesi leutona ja aurinkoisena. Oli niin kaunista, että sydän oli pakahtua. Eikä ollut ketään, jonka kanssa se jakaa - eikä edes kameraa, jolla sitä tallentaa (mies lensi kameroineen viikoksi kotimaahansa). Sitä siinä hetken funtsin, ja päädyin siihen tulokseen, että on se kumma, jos ei osaa nauttia asioista nauttia omassa päässään, ilman että yrittäisi niitä vangita teknisillä välineillä tai päivitellä suureen ääneen muille ihmisille. Lapsena tuota ongelmaa ei muistaakseni ollut. Aurinko paistoi ihanasti silmään ja kaikkialla oli valkoista. Otin muistikuvia.

Jostakin on kuitenkin nytkin pakko kitistä; täällä suolataan väyliä niin maan perusteellisesti, ettei lumi kestä teillä ollenkaan. Tämän tuloksena aina, kun tulee lunta, on seuraavana päivänä aivan kamala loskakeli joka paikassa. Vaikka olisi pakkasta. Ihmeaineet näillä. Ärsyttävää, kun eivät voi vaan hiekottaa - olisi kaikkialla paljon nätimpää ja kengätkin kestäisivät käytössä.

Tänään on ikävä ystäviä ja ihmiskontaktia - vaikka viikko itsekseen onkin tehnyt ihan gutaa.