Thursday, 5 March 2009

Teflonlove

Tänään tarttuu lastaan kiinni - ja imakasti. Enkä nyt puhu siitä eilisestä leivästä, jota sain rapsutella muru murulta irti vuoan pohjilta (vaikka siitäkin voisin avautua vähäsen).

Tänään tuntuu taas vaihteeksi, että sovin paikalliseen sosiaalikulttuuriin kuin neliskulmainen palikka pyöreään reikään (sortsit kliseestä, en keksinyt parempaakaan). Noin yleensä ottaen olen kyllä jo onnistunut kehittämään jonkinlaisen sosiaalisen sivupersoonan jokapäiväisestä kanssakäymisestä selviämiseen. Joskus vain jenkkihymyn ylläpitäminen tökkii vähän tavallista enemmän...

Ei siinä mitään, että esim. hyvää huomenta toivotetaan joka ikiselle aamulla tapaamallesi naamalle – ja ikenet kaivetaan esille viimeistään työpaikalle saavuttaessa ja samalla intonaatio nousee uhkaavasti kohti falsettia. Ja on oikeastaan ihan kivaa, että jokaista ihmistä kiitetään painokkaasti jokaisen keskustelun päätteeksi ja kuulumisia kysellään joka välissä. Vielä kun oppisi käyttämään joka lauseen alussa, tai viimeistään lopussa keskustelukumppanin etunimeä, niin avot. Kaikki on yleensä ottaen mahtavaa ja superia – ja sehän on vaan kiva sillon. Sillä yllättäen tämä itsesuggestio menee itse asiassa itsellekin ihan täydestä – kuin väärä raha konsanaan. Ja kaikilla oli hyvä mieli.

Tietysti omasta mielestäni muun muassa tämä jatkuva nimittely on niin ärsyttävää, että germaaninen kumppanini on oppinut jo aikaa sitten, että nimeni hokeminen keskustelun joka väliin on mielestäni paitsi turhaa, myös osoitus keskustelukumppanini alentuvasta asenteesta - ja siis varma tapa saada minut varpailleni... Mutta ymmärränhän toki että heidän mielestään on vain ja ainoastaan kohteliasta osoittaa, että muistaa toisen etunimen. (Arvatkaa vaan muistanko itse kenenkään nimeä... ikinä.) Ja sekin on kai vain tapakulttuuria, että kun joku kysyy itseltä kuulumisia, vastaus pidetään lyhyenä ja ytimekkäänä - vaikka olisi juuri pelastanut maailman ydintuholta (tämän oppiminen on ollut kenties kaikkein vaikeinta – pirulaiset kun näyttelevät niin kovin uskottavasti olevansa aidosti kiinnostuneita toistensa tekemisistä…). Kaikki tämä on siis ihan ok. Että kaikki on aina awesame ja great. Mitä väliä oli substanssia eli ei?

...paitsi että kun sillä ON väliä.

Tällainen pohjattomaan positiivisuuteen pakottava kulttuuri kun sikiää sen tason pinnallisuutta ja epäkommunikaatiota että on melkeinpä sama käydäänkö suurinta osaa keskusteluista vai ei: tuntuu, ettei näistä ihmisistä saa mitään irti. Ovat kuin teflonia. Esimerkkinä toimikoon empiirinen koe, jonka suoritin erään shoppailutuokion lomassa. Esiteltyjen vaatekappaleiden ulkonäöllä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta kanssasisareni kommentteihin. Oh that's so cute! oli reaktio joka ikiseen lumppuun, jonka hänelle esittelin. Lopulta aloin tarkoituksella etsiä mitä karmeimpia asioita hänen nenän eteensä kiikutettavaksi. Ja kaikki oli yhtä söpöä. :)

Tällainen häpeilemätön epäaitous käypi raskaasti suomalaisnulikan luonnolle. Überpositiivisuuden hintana on maailma, jossa ei tartte oikeesti kohdata ketään. Super.

Tänään on ikävä ystäviä, joilla on omat mielipiteet.

1 comment:

Tyyppi said...

Tää oli ihan paras juttu ja niiiiiin totta (anteeksi kehut;)).
Olen kohtalotoveri New Yorkista ja kyllä käy ärsyttämään välillä kun aina pitää niin "thank you / I appreciate" joka keskustelun päätteeksi.