No niin. Blogi on pystyssä. Nyt pitäisi sitten kirjoittaa jotain... Katsotaas miten tämän nyt aloittaisi? Kauheasti olisi kommentoitavaa. Mutta ehkä en yritä kiiruhtaa asioiden edelle, vaan listaan ensin vähän tähän astisia kokemuksiani tästä kaikesta - nyt kun niitä vielä muistaa. Eli:
Ensimmäiset päivät ja viikot ovat hurahtaneet ohi jonkinlaisessa epätodellisessa usvassa - ja toisaalta kaikki on kuitenkin tuntunut ihan normaalilta. En ole jännittäjätyyppiä. Ainoastaan Helsinki-Vantaalla kouraisi vähän vatsassa, mutta sekin saattoi olla lähinnä tyhjään mahaan juodun (erittäin hyvän ja erittäin ylihintaisen) kuohuviinin ansiota.
Lento sinänsä ei tuntunut yhtään pitkältä, - ei tosin ollenkaan sen ansiosta, että minut oli laitettu istumaan keskiriviin juuri ennen jonkinlaista väliseinää, mikä tarkoitti tietenkin sitä, että koneen kaljaa kittaavat suomalaismatkustajat hyppivät jatkuvasti edestäni vessajonosta toiseen. (Tips för alla passagerare: käyttäkää sitä web-check-in-palvelua. Pääsette itse valitsemaan missä kohtaa konetta istumalihaksianne puudutatte). Jalkatilaa oli tosin oikein ruhtinaallisesti. Sain jutustella lähes koko matkan viereeni sattuneen kohdemaan alkuasukkaan kanssa. Tyyppi oli New Yorkin Brooklynistä ja tunsi New Englandin alueitakin oikein hyvin. Kuulemma oikein kivaa ulkoilualuetta. Ja New York on mahtava paikka. Niinpä niin.
Perillä etukäteen jännittänyt tullivirkailija oli oikein leppoisa ja kivannäköinen nuori mies. Minulle tehtiin kuitenkin selväksi, että maasta on poistuttava tismalleen 90 vrk:n kuluttua, tai muuten ei kunnian kukko laula. Mutta minullahan on ruhtinaalliset kolme päivää ylimääräistä lentosuunnitelmassani! No, entä jos tulee lumimyrsky?, sanoi tullipoika. No sitten varmaan ryömin omin raajoin rajojen ulkopuolelle... No juu. Ei mitään hämminkiä. Sormenjäljet vain rekisteriin ja kuva arkistoihin ja, kas, ovet Ameriikan Yhdysvaltoihin aukenivat edessäni.
Juuri kun olin astelemassa voitonvarmana kohti Manhattanin bussien infopistettä, muistin jotain kohtuullisen oleellista unohtuneen Finnairin lentävän sillipurkin hattuhyllylle: rakas myrkynvihreä trenssini! Suomessa niin fiksulta ja filmaattiselta tuntunut matkavaatetus talvisaappaineen ei tuntunut enää 23 asteisessa New Yorkissa ollenkaan hyvältä idealta. Onneksi takki löytyi käden käänteessä ja pääsin kävelemään suitsait liki ainoana matkustajana mainittuun bussiin. Olisi toki ollut paljon halvempaa ja fiksumpaa sukkuloida perille erinäisillä junilla, kuten asiantunteva kanssamatkustajani oli minua neuvonut, mutta mukavuudenhalu vei lopulta voiton. Hieman häpeissäni toivoin, ettei hän nähnyt minun kiipeävän bussiin.
To be continued...
2 comments:
Hahahaa, Finnairin webbi check-iniä muutaman kerran käyttäneenä voin kertoa, että sitäkin käyttämällä löytää ainakin noin kahdelleen matkustamalla itsensä aika surkeilta paikoilta. Se ei siirrä seuralaista samalla, joten vaikka vapaata olisikin toisen vieressä ollut, niin se ei siirrä samalla varauksella matkustavaa siihen viereen. Ja kun toinen tekee check-inin heti perässä niin vapaata paikkaa ei enää ole. Onneksi meidät sitten kuitenkin siirrettiin vierekkäin lentokentällä, olisi muuten ollut aikasta pitkä lento...;)
Nim. kymmenen tuntia Bangkokin karjavaunussa koneen taka- ja keskiosassa. Ahdistus.
Minä olin siis edellinen; osaa näitä bloggeri-juttuja...
Halitus!
Post a Comment